Kehonrakennus eli kulta-aikaansa 1960- ja 1970-luvuila, jolloin laji alkoi saada julkisuutta mediasta lähinnä Arnold Schwarzeneggerin persoonan kautta ja myöhemmin muidenkin kehonrakentajien kautta.

Jokainen alalla hiukan pidempää ollut on nähnyt kuvia, jossa kehonrakentajat juoksevat Kaliforniassa rannalla, hengailevat naiset olkapäillään, nostelevat puntteja ja vääntelevät voimatwistereitä näyttääkseen machoilta. Ok, monet näistä mielikuvista on varmasti romantisoituja ja ehkä Kanadassa syntyneen Master Blastersin eli Joe Weiderin hienoja markkinointi-ideoita ja mielikuvia, mutta ne ovat motivoineet miljoonia ja taas miljoonia nuoria miehiä ja naisia kuntoilemaan, nostella painoja salilla ja noudattaa terveellistä ruokavaliota.

Olisi hyvin vaikea kuvitella, että nykyhuiput kuten Phil Heath, Dexter Jackson ja Big Ramy hyppisivät rannalla, näyttäisivät iloisilta ja urheilullisilta. Nämä miehet, joilla useimmilla on jo vaikeuksia kävellä puuskuttamatta, eivät tee muuta kuin poseeraavat kuvissa salilla tai nostavat siellä painoja. Nykyajan mielikuvaan ei todellakaan kuulu se, että Big Ramylla olisi mitenkään hauskaa, vaan mitä kärsivämpi on ilme ja mitä vakavamman näköistä se on, se on mitä nykyään haetaan. Salilla pitää tappaa ja taistella mihin hintaan hyvänsä. Jos haavoittuu, sydän oireilee tai sisuskalut reistailee, se on vain kunniallista, koska silloin uhraa itsensä lajille.

Kun Arnold, Franco Columbu ja kumppanit treenasivat, he olivat salilla tosissaan. He eivät ottaneet itsestään kuvia, chatanneet valmentajalleen treenin aikana tai seuranneet somea. He treenasivat, koska se oli siistein juttu mitä he tiesivät. Isot lihakset olivat tavoite aivan samalla tavalla kuin nykyhuipuillakin, mutta tuskin nämä kulta-ajan kehonrakentajat olivat ottaneet kuoleman tai vakavasti sairastumisen riskejä?

On totta, ettei silloin ollut niin paljon rahaa ja sponsoreita pelissä, mutta hyvin harvat ammattilaiset elävät pelkästään sponsorituloilla tai palkintorahoilla. Liian monet diilaavat itse dopingaineita tai huumeita voidakseen olla mukana lajissa. Hyvinä esimerkkeinä mm. tällä viikolla esiin tullut ex-IFBB pro Don Longin tapaus ja muutama vuosi sitten Victor Martinez, joka kävi vankilassakin pro-uransa välissä eikä sen jälkeen koskaan päässyt enää siihen kuosiin, jossa oli ollut.

Eikä edes tarvitse mennä Amerikkaan näiden dopingdiileriurheilijoiden etsinnässä, kun kotimaassakin on kymmeniä esimerkkejä dopingainerikkomuksista, joista vain ei puhuta mitään, koska lajin pikkupiiri on kuin mafia. Sellaisena se tulee pysymäänkin ja se kiinnostaa tietysti monia, koska se on siistiä heidän mielestään.